Kehityshistoriamme vuorovaikutusmaisemat

Kehityspsykologiassa korostetaan nykyisin kasvuiän ihmissuhteiden merkitystä psyykkisen kehityksen kulmakivenä. Tiedetään, että vuorovaikutusympäristöissä syntyneet kokemukset muokkaavat psyykkistä kehittymistä tavalla, jonka vaikutukset kantavat läpi elämän.

Pysähdyn nyt tarkastelemaan ammattimuusikon kehityshistorian ihmissuhteita psykologian näkökulmasta. Millaisia erityispiirteitä niistä on löydettävissä ja minkälaisille psyykettä haavoittaville kokemuksille ne saattavat altistaa?

Käsitys itsestä muodostuu vuorovaikutuksessa

Kehittyvän lapsen aivot ovat kuin sieni, joka imee tietoa ympäristöstään. Lasta ympäröivät ihmiset ovat peilejä, joiden kautta lapsi kerää tietoa itsestään – I feel you feeling me. Lapsi seuraa etenkin itselleen tärkeiden ihmisten kasvoilta, miten häneen reagoidaan, ja muodostaa tämän kautta käsityksen itsestään. Me aikuiset emme aina ymmärrä sitä valtaa, joka meillä on näiden kehittyvien aivojen rakenteen ja toiminnan muodostumisessa.

Lapsuuden kiintymyssuhteet hoivaajiin luovat pohjan kaikelle kehitykselle. Niillä on myös suuri vaikutus siihen, millainen suhde lapselle muodostuu musiikkiharrastukseensa. Lapsi sijoittaa opettajiinsa odotuksia, toiveita ja pelkoja – sellaista tunnemaailman materiaalia, joka on peräisin varhaisista ihmissuhteista. Se, miten lapsi tulkitsee opetusympäristöjen vuorovaikutustilanteita, riippuu paljon siitä, miten hänen aiemmat merkitykselliset ihmissuhteensa ovat rakentuneet. Myös lapsen temperamentti ja elämäntilanne vaikuttavat siihen, miten sensitiivinen hän on opetustilanteissa.

Suurin osa aikuisista haluaa tukea lapsia psyykkisessä kehittymisessä. Kehityksellisiä traumoja synnyttävä käytös onkin usein tiedostamatonta ja kumpuaa aikuisten omista psyykkisistä haavoista. Tässä tragedia piileekin: hyvä tahtotila ei riitä, jos omassa psyykessä on paljon käsittelemätöntä traumaperäistä ainesta.

Lahjakkuuden tragedia

Musikaalinen lapsi herättää ympäristössään ihailua, mikä on käsin kosketeltavissa kuunneltaessa esimerkiksi puhetta musiikin ihmelapsista. Vanhemmat ja opettajat ihannoivat usein lapsen soittamiseen liittyviä kykyjä. Lapsen lahjakkuus on omiaan tuottamaan narsistista tyydytystä, etenkin, jos aikuisella itsellään on haavoittunut itsetunto. Tuolloin hän janoaa todisteita omasta riittävyydestään. Lapsen tai oppilaan musiikkiharrastus saattaakin alkaa välineellisesti täyttää itsetunnon hauraita kohtia. Lasta idealisoiva käytös on usein tiedostamatonta ja tahatonta. Se on myös hyvin inhimillistä ja jossain määrin tavallistakin.

Ihannointi altistaa lasta uskomukselle, että musiikkiharrastus tekee hänestä jotenkin erityisen. Hänelle voi syntyä ehdollisen rakkauden illuusio: ”kun soitan ja onnistun, olen pidetty ja pysyn minulle tärkeiden ihmisten mielissä”. Onnistuessaan lapsi havaitsee ympäröivien aikuisten kasvoilla iloa ja ylpeyttä. Hän kiinnittyy soittamiseen, koska sen aiheuttamat reaktiot itselle tärkeissä ihmisissä tuottavat hänelle mielihyvää.

Lapsen soittoharrastuksen idealisoiminen voi näyttäytyä myös vaativuutena. Vanhemman tai opettajan liiallinen vaativuus suhteessa lapsen tekemiseen voi kummuta kuitenkin myös muista psyykkisistä lähtökohdista. Taustalla voi olla esimerkiksi kohtuuton itsekriittisyys, joka etenkin tiedostamatta voi levitä omiin lapsiin. Liiallinen vaativuus on omiaan synnyttämään lapsen mielenmaisemaan taipumusta suorittamiseen ja omien tarpeiden sivuuttamiseen.

On tärkeää tiedostaa, että lahjakkuuden terve tukeminen poikkeaa sen ihannoinnista. Lasta tulisikin kannustaa harjoitteluun ja tukea sitoutumaan harrastukseen – uuden taidon oppiminen vaatii pitkäjänteistä työskentelyä. Liiallinen vaativuus kumpuaa eri lähtökohdista.

Kehittyvän ihmisen tunne-elämä

Lapsella on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi aitona itsenään omien kokemustensa kanssa. On tärkeää, että lapselle tärkeät aikuiset ymmärtävät tukea häntä musiikkiharrastuksen yhteydessä heräävien tunteiden kanssa. Tämä edellyttää aikuiselta paitsi kykyä tiedostaa, myös säädellä omia tunteitaan. Tuolloin hän kykenee tunnistamaan, mitä lapsessa tapahtuu.

Parhaimmillaan lapselle tärkeät aikuiset normalisoivat ja rauhoittelevat häntä vaikeiden tunteiden kanssa. Näin syntyy kokemus siitä, että oman kokemusmaailman negatiiviset tuotteet ovat ymmärrettäviä ja siedettävissä, eikä niitä tarvitse hävetä: ”olen arvokas juuri sellaisena kuin olen”. Aikuisten avustuksella lapsi oppii, etteivät tunteet ole vaarallisia – niitä ei tarvitse peittää.

Musiikkiharrastuksen yhteydessä lapsi havainnoi ympäröivistä ”peileistään”, minkälaisia reaktioita hän omalla toiminnallaan herättää muissa ihmisissä. Jos lapsi esimerkiksi kohtaa epäonnistuessaan aikuisen kasvoilla johdonmukaisesti ilmeettömyyttä, pettymystä tai hämmennystä, hänelle voi syntyä pelko: ”jos epäonnistun, jotain pahaa tapahtuu”. Tämä on omiaan synnyttämään jännitteistä suhdetta esiintymiseen, sillä esiintymisjännitys kumpuaa epäonnistumisen pelosta.

Psyykkinen haavoittuminen

Trauma Mind Body -konferenssissa 2020 moni asiantuntija nosti esille kapean ymmärryksemme traumoista ja niiden syntyjuurista. Käsitys traumasta rajautuu usein koskemaan vain äkillisiä ja järkyttäviä tapahtumia, vaikka moni meistä kantaa tietämättään mukanaan kehityksellisiä traumoja, joiden syntyprosessi ja oirekuva ovat paljon huomaamattomampia.

Kehityksellinen trauma syntyy syvälle ihmisen kokemusmaailmaan pikkuhiljaa niiden tulkintojen seurauksena, joita lapsi vuorovaikutustilanteissaan johdonmukaisesti tekee. Lapsen kokemus itsestään syntyy lähtökohtaisesti suhteessa lähimpiin hoitajiin, mutta myös muilla ihmissuhteilla on vaikutusta siihen, minkälaiset kokemukset itsestä vahvistuvat. Soitonopetus voi myös mahdollistaa lapselle psyykettä korjaavia kokemuksia turvallisen aikuisen seurassa.

Kehitykselliset traumat aiheuttavat moninaisia oireita, joiden kirjo kattaa alleen muun muassa psyykkistä oireilua, epäterveitä selviytymiskeinoja ja persoonallisuuden rakenteen narsistista problematiikkaa. Tarve tuoda itseään jatkuvasti esille saattaa kätkeä alleen kipeitä varhaisia tulkintoja siitä, että vain saavutusten kautta on mahdollista pysyä itselle tärkeiden ihmisten mielissä.  Kielletty psyykkinen materiaali asuu myös yhteisöjen ”ilmassa”, jota muusikot hengittävät: ilmapiirissä, hiljaisissa normeissa ja kollektiivisessa vaikeudessa käsitellä tunteita tai kohdata omaa riittämättömyyden pelkoa. Nämä ilmiöt eivät näy päällepäin – ne asuvat syvällä pintakuoren alla.

Sukupolvien jatkumo

Olemme niin yhteiskunnassamme, perheemme kautta kuin taidekulttuurissamme osa jatkumoa, jossa tiedostamaton ja käsittelemätön psyykkinen materiaali kulkeutuu sukupolvelta toiselle. Sukupolvien yli kulkevat ketjut koskettavat jokaista ja tulevat näkyviksi monin tavoin myös yhteiskunnassamme. Monet aikakautemme ilmiöt ilmentävät menneisyyttä, josta ne osaltaan kumpuavat.

Moni muusikko on kasvanut opetuskulttuurissa, jossa on ollut myös häpeälle altistavia piirteitä. Lapsen kehittymiseen liittyvä ymmärrys on pikkuhiljaa kuitenkin lisääntynyt ja psyykkisiä haasteita on ryhdytty sanoittamaan enemmän myös julkisessa keskustelussa. Myös musiikkimaailmassa on koittanut aikakausi, jossa ilmapiiri psyykkisten ilmiöiden yhteiselle käsittelylle on aiempaa avoimempi.

On mielenkiintoista pohtia, miten moninaisin tavoin menneisyys tulee näkyväksi tänä päivänä. Kasvatukseen liittyen on tunnistettu, että autoritäärisessä ympäristössä kasvaneelle saattaa syntyä taipumus liialliseen rajattomuuteen omassa vanhemmuudessaan. Olisi tärkeää pohtia, esiintyykö vastaavaa liikehdintää myös opetuskulttuurissa. Moni opettaja on ilmaissut ahdistustaan siitä, ettei lapsilta uskalla enää vaatia mitään. Ollaanko arvioinnin ja vaativuuden suhteen menossa ojasta allikkoon?

Kohti psyykkistä työskentelyä

Me ihmiset olemme mestareita ohittamaan tunnekokemuksiamme. Vankkojen ja näennäisesti toimivien selviytymismekanismiemme ansiosta porskutamme eteenpäin kuuntelematta, mitä kehomme ja mielemme yrittää meille usein kertoa. Tämä lienee tuttua jossain määrin jokaiselle. Suorittaja jatkaa suorittamista, perfektionisti täydellisyyteen pyrkimistä, välttelijä välttelemistä, juomiseen turvautuva juomista. Miksi? Koska selviytymismekanismimme ovat kehittyneet psyykkiseen maailmaamme syystä: säilyttämään psyykkisen koostuneisuutemme.

Meidän voi olla vaikeaa kyseenalaistaa kehittämiämme psyykkisiä selviytymiskeinoja, sillä totuttujen tapojen kyseenalaistaminen herättää meissä turvattomuutta. Saatamme myös pystyä havainnoimaan ja analysoimaan muiden ongelmia, mutta sokaistumme, kun kyse on omista traumakokemuksistamme. Toisaalta saatamme myös pystyä tiedostamaan näitä psyykkisiä haavoja hyvinkin, mutta sokaistumme silti siinä tavassa, jolla siirrämme niitä tiedostamattamme eteenpäin. Tämä on inhimillistä.

Meidän voi olla vaikea puuttua asioihin, jotka edellyttävät oman toiminnan tai organisaatiokulttuurin kriittistä tarkastelua. Soitonopettajien olisi hyvä uskaltautua tarkastelemaan omia toiveitaan suhteessa oppilaisiinsa. Mitä minulle merkitsee se, että oppilaani pärjäävät? Opettajalla voi olla mahdollisuus myös tarvittaessa pyrkiä hillitsemään vanhempien narsistisia pyrkimyksiä ja asettaa rajoja lapsen musiikkiharrastuksessa. Arvioinnin poistamisen sijaan tulisi pohtia, millaisesta palautteesta lapsi ja nuori missäkin kehitysvaiheessa hyötyy. Palautteella voi olla tärkeä työskentelyyn motivoiva voima.

Uskon, että muutos alkaa aina tiedostamisesta ja asioiden sanoittamisesta. itsemyötätunto on tärkeä osa kaikkea muutosprosessia – me kaikki olemme tavalla tai toisella haavoittuneita ja siirrämme psyykkistä kuormaamme jälkipolville. Omaa psyykkistä maailmaa on hyvä lähestyä uteliaasti havainnoiden. Elänkö omien todellisten tarpeitteni mukaista elämää? Tiedänkö, mitä kokemusmaailmassani